makaan vatsallani lattialla
katsellen pölyhiukkasten tanssimista
pöydän alla, auringossa.
huuhdon eilisen tahrat sisältäni
huutaen yksin etten jaksa.
kun ne leijuvat epätoivoni tahdissa
palauttaen minut
taas samaan hiljaiseen kontrolliin.

kaikki pyrkivät kohti aurinkoa.

on niin kummallista
näinä päivinä, kun
olemassaolo läpikuultavana
höyhenenkevyenä kultana
valuu sormieni lävitse;
vain henkäys
painaa tuhansia kiloja
näinä päivinä.

pimenevän illan viileydessä
kuunnellen viimeisen
satakielen laulua minä
kaipaan sitä kuolemattomuutta, jota
kutsutaan rakkaudeksi.
ilmassa aaltoilee värisee muisto; ne
huulet jotka kerran
painautuivat otsaani niin omistavasti.
ja elämä pursuaa lävitseni,
lupauksina siitä onnesta joka on liikaa.

ja jokainen aamu herää samana;
se olen minä, joka on muuttunut.

näinä päivinä.
olemassaolo höyhenenkeveää. minä
levollisena
huokaan höyheniä illan huuruun
ja ohimenevät hetket
tuntuvat elämänkohtaloilta.

minun lasini siellä nurkassa
on täynnä tähtiä, jotka
puhkeavat kukkaan kun katson muualle.
kun käännän katseeni niihin ne
kuihtuvat hiekaksi ja
valuvat katukaivoon.

mikä tämä ikuinen kaihoni on?
loputon kaipaus hetkiin,
joita ei ehkä ikinä ollutkaan.
kädet ympärilläni vaihtuvat toisiin
koskettamatta kuitenkaan.
kompastellen jalkoihini jään varjoihin.

ehkä surullisinta on lukea rakkausrunoja
ilman, että niille olisi olemassa olevaa kohdetta.
edes ajatusten pohjalla. tyhjyys.

miksi
piilotan katseeni lattiaan
kattoon seiniin?
kasvoni ovat paljaat
ne ovat liikaa.
katse tunkeutuu läpi ihon
ja näkee sen kaiken mitä
en itse voi nähdä.

miksi
tahdon pitää itseni
mysteerinä?

olen hauras
millä vain hetkellä
voisin kadota
selittämättömästi
haihtua ilmaan.
en edes lentää tuulen mukana
tomuna vaan
vain kadota olemattomiin.

tyttönen. lukitsee
itsensä sisään.

illat ovat aina yksinäisimpiä.
kun huomaa päivän
juokseneen taas ohi saamatta siitä otetta
tai nähneensä edes vilahdusta.
kuvotuksen noustessa kurkkuun,
elämän menettäessä merkityksensä minä
pyörin lakanani kylmään hikeen
kuvitellen kaiken olevan toisin.

ja se.
kun astuu kadulle
aamuaurinko rikkoo todellisuuden
viiltävällä kirkkaudellaan.
ja hetken
en ole varma onko
olemassa mitään, jonka
voisi kokea ilman
silmien edessä leijuvaa läpikuultavaa kalvoa.

milloin
minusta tuli näin
tunteeton?
edes musiikki ei
liikuta
minussa mitään.

välinpitämätön. vielä
vuosi sitten
rakastin häntä, tai
tai ainakin luulin
rakastavani.

nyt enää
kaiho. kuvotus.

ja ne sanat, jotka kuulen sanovani
saastuttavat katkeruudellaan.
ei kaikuakaan, joka
resonoisi mieleni kanssa.

kun makaan kasvot kadun kiveyksessä
polvi veressä, mustelmilla, ilta usvan peitossa
miettien, miten taas päädyin tähän
muistaen, kaiken sen häpeän, lupaan,
etten enää hetkeen hukuta murheitani
viinipullon pohjalle.

joku nostaa minut ylös
(se on aina joku muu, kuin minä)
ja juoksen karkuun niitä vastuita,
joita elämä kasasi harteilleni.
pudistellen niitä pois joka askelleella.

ja kun kahden päivän ajan
olen maannut sängyssäni
pohtien, miten tuhlata se kaikki aika,
jota minulla ei ole,
tahdon jälleen elää sen kaiken.
jopa häpeän, joka väistämättä seuraa.
kun kerrankin elän itsenäni.

voiko viininjuonnistani kasvaa ongelma,
jos kerta toisensa jälkeen se
kadottaa tietoisuuteni jälleen?
jos se naamion lailla takaa minulle suojan
jonka turvin voin olla toinen, ja jota ilman en
ole enää kukaan?

ja kun yön tunteina vaellan yksin ympäri pimeää huonetta,
jossa valot pieksevät ja tahdit ottavat vallan ihmisissä
tajuan sen mielettömyyden.
ja kun lopulta
kaikki ovat menneet ja
tahdit jättävät minut yksin,
jää vain tyhjyys.

voiko viini olla ongelma, jos se
vie minut pois itsestäni hetkeksi?
jos se antaa minulle kaiken sen
rohkeuden, jota minussa ei ole?

he nukkuvat eri huoneissa
toinen vielä vuoteessa,
toinen patjan päällä lattialla.
ja minä taas palaan
sen saman miehen asuntoon,
josta kerran jo poistuin häpeillen.

mietin, miten paljon 
vain yksi lasillinen punaviiniä 
voikin saada aikaan.

aamulla viisarit etenevät hitaammin.
pisamia hartioilla,
unen kevyt hengitys ja
liikenteen humina aamuauringossa.
kosketukseni vetää hänet etäämmälle
emmekä enää tuntien päästä
tule toimeen kuten silloin,
kun ujouteni oli hyve.
sanattomuus täyttää asunnon nurkat,
vaihtuen valuvan veden virtaukseen.
epäröiviin askeliin ja vihdoin
rappukäytävässä kaikuu hiljaisuus.

kevät, luo minuun rohkeus
unohtaa häpeä, joka
on tuntemuksista tarpeettomin.

kevät on raaka.
se unohtaa minut nurkkaan
sulautuneena
seinäpaperin pintakuvioihin.
aurinko tanssii ohitseni,
herättää elämän ihmisissä
ja kuvotusta minussa.
polttaa reikiä verkkokalvoihini.

näinä päivinä,
hymyily on hetkittäin laskettavissa
sekunteina ja mikrometreinä.

välillä,
seinien kaatuessa päälleni
olen onnellinen,
kasvoilleni sataa auringonsäteitä 
ja rakennuspölyä.
hiukkaset kimaltelevat ilmassa,
elämä alkaa siinä, missä
kukallinen seinäpaperi loppuu.

sahanpurua vatsassa,
ajelehdin
päivien pehmeässä virrassa.
ja uupuneena hiljaisuus rakentuu ympärilleni.

punaviinin jälkeen
aaltoliikkeet ovat synnyttäneet euforian,
joka valuu yön hyisille kaduille.
hän laittaa kätensä harteilleni ja
hetken olen merkityksellinen.

aamulla
pakenen neljää välinpitämätöntä katsetta
rappukäytävän läpi
aamupäivän lamaannuttavaan kirkkauteen.
lumi leijailee ylleni, hatarat askeleet
halkovat hiljaisia katuja.

olin katkonainen hengitys kietoutuneena häneen.
nyt vain kevyt muisto aamuyön tunneista,
kun muut nukkuivat, ja hiljaa hän jumaloi naiseuttani.
muisto valojen pimeyden keskeltä, katseet välkkyivät ilmassa.
kun musiikki soi niin lujaa,
että vain huudetut kuiskaukset olivat aitoja.

ehkä vain aamuyöllä eletyt hetket ovat todellisia.

kukaan ei ole arvoiseni enkä ansaitse ketään.
heitän pois muiden tunteet käytettyäni niitä,
itsekkyydestä. ja sen kerran,
kun joku ottaa kiinni, hänen otteensa lipsuu.
jokin nousee kohti pintaa.

liian lyhyt hameeni kertoo torin mummoille
hetkellisen identiteettini jonakin sellaisena,
jota en ikinä kuvitellutkaan voivani olla.

ja elämä on vain mustavalkoinen elokuva,
päinvastaisia tunteita sekoittuneina toisiinsa.
ja hetkittäin kaikki on niin absurdia,
etten ole varma olenko edes olemassa.

silloin
ihmettelin ihmiskehon rumuutta.
se huurusi ihopoimujen väleistä
ajamatta jääneestä partakarvasta
kaulalla, yksin.
hengitti unta rohtuneiden huulten välistä.
ja minä halusin
vain – tai en tiedä.
mietin voisinko nousta huomaamatta ja
eksyä lumisateeseen.

ja autossa, istun vieressä
ilman alushousuja.
tupakan savu, ikkunasta tulee kylmää.

silloin aiemmin, aamuyöllä
oli ollut
keskusteluja maailmankaikeudesta.
silloin, kun olin vielä –
valuneina yön tunteihin minä,
hytisin sängyn reunalla
enkä tiennyt miksi,
mutta silmäni pysyivät auki.
talo hengitti ulkopuolellani,
joku toinen.

lumihiutaleet ajavat päin tuulilasia.
tuntuu kuin ne –
suljen silmäni kun ne syöksyvät kohti.

olutlasien ympärillä

tarjoatte pullollisen hetkellistä itseänne 

pisaroina ajatusteni taa.

juoksen suunniteltuihin puheenvuoroihin, jotka

valuvat yli ajan hetkien

tallaten minut jalkoihinsa,

saaden sydämeni hetkeksi lyömään nopeammin.

ja kun katseet koputtavat silmäluomieni ovea

sanon:

"torjunta on turruttanut sentimentaalisuuteni virran",

sen sijaan, että olisin kaventanut kuilua

heihin, jotka voisivat oppia tuntemaan minuuteni.

nostan laskusillan ja niin on taas

mennyttä yksi mahdollisuus jälleensyntymään.

viivyttelen rappukäytävän odotuksessa

sitä hetkeä kun avaimeni sopii lukkoon,
vaikka ovessa lukee tuntematon nimi.

valahdan sulkeutunutta ovea vasten, 

ja hetken maailma näkyy sumeampana.

ja silti tunnen suurimpana katkeruuden.