kun makaan kasvot kadun kiveyksessä
polvi veressä, mustelmilla, ilta usvan peitossa
miettien, miten taas päädyin tähän
muistaen, kaiken sen häpeän, lupaan,
etten enää hetkeen hukuta murheitani
viinipullon pohjalle.

joku nostaa minut ylös
(se on aina joku muu, kuin minä)
ja juoksen karkuun niitä vastuita,
joita elämä kasasi harteilleni.
pudistellen niitä pois joka askelleella.

ja kun kahden päivän ajan
olen maannut sängyssäni
pohtien, miten tuhlata se kaikki aika,
jota minulla ei ole,
tahdon jälleen elää sen kaiken.
jopa häpeän, joka väistämättä seuraa.
kun kerrankin elän itsenäni.