makaan vatsallani lattialla
katsellen pölyhiukkasten tanssimista
pöydän alla, auringossa.
huuhdon eilisen tahrat sisältäni
huutaen yksin etten jaksa.
kun ne leijuvat epätoivoni tahdissa
palauttaen minut
taas samaan hiljaiseen kontrolliin.

kaikki pyrkivät kohti aurinkoa.

on niin kummallista
näinä päivinä, kun
olemassaolo läpikuultavana
höyhenenkevyenä kultana
valuu sormieni lävitse;
vain henkäys
painaa tuhansia kiloja
näinä päivinä.

pimenevän illan viileydessä
kuunnellen viimeisen
satakielen laulua minä
kaipaan sitä kuolemattomuutta, jota
kutsutaan rakkaudeksi.
ilmassa aaltoilee värisee muisto; ne
huulet jotka kerran
painautuivat otsaani niin omistavasti.
ja elämä pursuaa lävitseni,
lupauksina siitä onnesta joka on liikaa.

ja jokainen aamu herää samana;
se olen minä, joka on muuttunut.

näinä päivinä.
olemassaolo höyhenenkeveää. minä
levollisena
huokaan höyheniä illan huuruun
ja ohimenevät hetket
tuntuvat elämänkohtaloilta.

minun lasini siellä nurkassa
on täynnä tähtiä, jotka
puhkeavat kukkaan kun katson muualle.
kun käännän katseeni niihin ne
kuihtuvat hiekaksi ja
valuvat katukaivoon.

mikä tämä ikuinen kaihoni on?
loputon kaipaus hetkiin,
joita ei ehkä ikinä ollutkaan.
kädet ympärilläni vaihtuvat toisiin
koskettamatta kuitenkaan.
kompastellen jalkoihini jään varjoihin.

ehkä surullisinta on lukea rakkausrunoja
ilman, että niille olisi olemassa olevaa kohdetta.
edes ajatusten pohjalla. tyhjyys.

miksi
piilotan katseeni lattiaan
kattoon seiniin?
kasvoni ovat paljaat
ne ovat liikaa.
katse tunkeutuu läpi ihon
ja näkee sen kaiken mitä
en itse voi nähdä.

miksi
tahdon pitää itseni
mysteerinä?

olen hauras
millä vain hetkellä
voisin kadota
selittämättömästi
haihtua ilmaan.
en edes lentää tuulen mukana
tomuna vaan
vain kadota olemattomiin.

tyttönen. lukitsee
itsensä sisään.

illat ovat aina yksinäisimpiä.
kun huomaa päivän
juokseneen taas ohi saamatta siitä otetta
tai nähneensä edes vilahdusta.
kuvotuksen noustessa kurkkuun,
elämän menettäessä merkityksensä minä
pyörin lakanani kylmään hikeen
kuvitellen kaiken olevan toisin.

ja se.
kun astuu kadulle
aamuaurinko rikkoo todellisuuden
viiltävällä kirkkaudellaan.
ja hetken
en ole varma onko
olemassa mitään, jonka
voisi kokea ilman
silmien edessä leijuvaa läpikuultavaa kalvoa.

milloin
minusta tuli näin
tunteeton?
edes musiikki ei
liikuta
minussa mitään.

välinpitämätön. vielä
vuosi sitten
rakastin häntä, tai
tai ainakin luulin
rakastavani.

nyt enää
kaiho. kuvotus.

ja ne sanat, jotka kuulen sanovani
saastuttavat katkeruudellaan.
ei kaikuakaan, joka
resonoisi mieleni kanssa.

kun makaan kasvot kadun kiveyksessä
polvi veressä, mustelmilla, ilta usvan peitossa
miettien, miten taas päädyin tähän
muistaen, kaiken sen häpeän, lupaan,
etten enää hetkeen hukuta murheitani
viinipullon pohjalle.

joku nostaa minut ylös
(se on aina joku muu, kuin minä)
ja juoksen karkuun niitä vastuita,
joita elämä kasasi harteilleni.
pudistellen niitä pois joka askelleella.

ja kun kahden päivän ajan
olen maannut sängyssäni
pohtien, miten tuhlata se kaikki aika,
jota minulla ei ole,
tahdon jälleen elää sen kaiken.
jopa häpeän, joka väistämättä seuraa.
kun kerrankin elän itsenäni.