minun lasini siellä nurkassa
on täynnä tähtiä, jotka
puhkeavat kukkaan kun katson muualle.
kun käännän katseeni niihin ne
kuihtuvat hiekaksi ja
valuvat katukaivoon.

mikä tämä ikuinen kaihoni on?
loputon kaipaus hetkiin,
joita ei ehkä ikinä ollutkaan.
kädet ympärilläni vaihtuvat toisiin
koskettamatta kuitenkaan.
kompastellen jalkoihini jään varjoihin.

ehkä surullisinta on lukea rakkausrunoja
ilman, että niille olisi olemassa olevaa kohdetta.
edes ajatusten pohjalla. tyhjyys.