on niin kummallista
näinä päivinä, kun
olemassaolo läpikuultavana
höyhenenkevyenä kultana
valuu sormieni lävitse;
vain henkäys
painaa tuhansia kiloja
näinä päivinä.

pimenevän illan viileydessä
kuunnellen viimeisen
satakielen laulua minä
kaipaan sitä kuolemattomuutta, jota
kutsutaan rakkaudeksi.
ilmassa aaltoilee värisee muisto; ne
huulet jotka kerran
painautuivat otsaani niin omistavasti.
ja elämä pursuaa lävitseni,
lupauksina siitä onnesta joka on liikaa.

ja jokainen aamu herää samana;
se olen minä, joka on muuttunut.

näinä päivinä.
olemassaolo höyhenenkeveää. minä
levollisena
huokaan höyheniä illan huuruun
ja ohimenevät hetket
tuntuvat elämänkohtaloilta.